Sivut

30.11.2016

JOSKUS SAKSA VAAN OTTAA PÄÄHÄN

Mä oon koko ajan kaikille hokenut, että mulla menee täällä hyvin ja Saksa on ihana paikka asua. Ja niinhän mulla meneekin, ja niinhän se onkin. Mutta jossain vaiheessa alkaa vaan kerääntyä kaikenlaisia pikkuasioita niskaan painamaan, ja alkaa tää byrokratian luvattu taivas tuntumaan liian hankalalta handlata. Ennen vaihtoa aattelin, ettei mua sääntö-Suomen jälkeen hetkauta enää mikään, mutta nyt on alkanut pikkuhiljaa tietyt asiat kaihertaa ja hankaloittaa täällä elämistä.
IMG_2802

Mun opiskelijakortti ei vieläkään toimi, ja mä oon suoraan sanoen aika tietämätön mitä mun pitäis sen asian kanssa tehdä. Oon junissa kyllästymiseen asti selitellyt konnareille leiman puuttumista, eikä kukaan niistäkään tietenkään tiedä mitä asialle tulisi tehdä. Pitäis varmaan ite marssia international officeen selvittämään asia, mutta sekin toimisto on niin huonosti auki ja usein vielä luvattuina päivinä kiinni jostain mitä ihmeellisimmistä syistä. Jotkut puhuu jostain koneesta, missä kortti pitää aktivoida, mutta kukaan ei oikein osaa kertoa missä sellanen kone on – kaikilla muilla kun tuntuu ne leimat tosiaan olleen jo kortin saapumisesta asti. Musta tuntuu että mulla on mennyt jotain pahasti ohi kun tästä asiasta on infottu, ja tällasissa jutuissa toivoisin hirveesti että joku osais auttaa mua ihan suomen kielellä. (Hox siellä kommenttiboksin puolella, nyt ois avulle tarvetta jos joku tästä opiskelijakorttiasiasta jotain tietää!)
Hankin saksalaisen puhelinliittymän, johon pitää kuukauden välein ladata lisää puheaikaa. Mun liittymä on ollu lukossa nyt pari kolme viikkoa, koska en yksinkertasesti saa sitä enää auki. Ensin se herjasi todella pitkään väärästä salasanasta, ja kun yritin lähettää uutta, niin viesti ei koskaan saapunut mun puhelimeen. Kun vihdoin pääsin kirjautumaan sisään ja koitin ostaa lisää puheaikaa, niin eihän mun suomalainen pankkikortti käy siihen operaatioon. Sama homma paypalilla maksettaessa – osoite ja liittymä on eri maassa kuin pankki, joten eipä muuten onnistu. Ilmeisesti nyt sitten kipitän huomenna Aldiin ostamaan jotain latauskortteja, niin kuin mun saksan tulkkina toiminu kaverini neuvoi. Puhelinoperaattorin nettisivuthan on ihan pelkästään auf deutsch, natürlich. Eihän sitä nyt englanniksi ees uskaltanut toivoakaan.
IMG_2890

Saman korttiongelman takia en saa ladattua Spotifyn Premium-versiota. Okei, tää nyt on ongelmista pienin, mutta kun mulla ei tosiaan se liittymä pelitä eikä täältä maasta rajatonta nettiä puhelimeen saisikaan, niin se Premium ois niin kiva lisä iltalenkkeilyyn ja koulumatkoihin. Spotify-tilin rekisteröinti kun on siirtynyt jo Saksan lipun alle ja kortti on edelleen suomalainen, tulee tilaus aina bumerangina takaisin. Olin aatellu jättää saksalaisen pankkitilin avaamatta, mutta kohta alkaa se päätös kaduttaa. En tiedä oisko siinä enää mitään järkeä, kun vaihtoa on jäljellä enää kolme kuukautta… Hmph.
Täällä ei myös melkeen missään voi maksaa kortilla, saatika sitten sillä Electronilla. Mä oon superhuono kantamaan käteistä mukana, ja välillä alkaa oikeasti potuttaa, kun haluisit ostaa jonkun kahvin ja sämpylän tai muuta vastaavaa pientä, mutta et voi koska kortti ei käy. Ja jos koitat maksaa jollain viidenkympin setelillä niin aika kiristelevin naamoin se otetaan vastaan kassalla. Voi pyhä jysäys, rahaa se on virtuaalinenkin tai keltaselle setelille painettu raha.
IMG_2929

Eilen viimeksi myöhästyin bussista ärsyttävimmällä tavalla, millä se voi tapahtua. Olin jo bussin vieressä ja juuri painamassa sitä nappia, jolla saan keskiovet auki, kun bussi alkoi kaasuttelemaan tiehensä. Siihen sitten jäin suomalaisia kirosanoja jupisten odottelemaan seuraavaa, ja tietenkin myöhästyin luennolta. Ärsyttää hirveästi tollanen täydellinen sääntöjen noudattaminen ja totaalinen joustamattomuus. Tää ei ole ees eka kerta, kun mulle näin käy. Okei voisin olla myös itse paikalla minuuttia aikaisemmin, mutta silti ärsyttää, että sen bussin pitää lähteä juuri sillon liikkelle kun viisari siirtyy lähtöminuutin kohdalle eikä sekuntiakaan myöhemmin.
Ehkä kaikkein eniten hankaluuksia aiheuttava asia on se, ettei mun opiskelijatunnukset enää jostain syystä toimi. En pääse kirjautumaan enää LSF:ään eli paikkaan, jossa kurssien tiedot on näkyvissä ja hallittavissa, enkä yliopiston wifiin. Ilmeisesti sähköpostiin on tullut uudet tunnukset, joilla kyseiset jutut pitäisi toimia, mutta mä en oo tätäkään sähköpostia koskaan vastaanottanut. Tääkin asia pitäisi varmaan käydä international officella selvittämässä, ja oikeestaan tunnen oloni aika typeräksi tässä valittaessani asiasta, kun voisin yhtä hyvin vaatimattomien aukioloaikojen sisällä käydä kysäsemässä asiasta toimistolla. Suomessa oisin lähettänyt sähköpostia ja saanut vastauksen vuorokauden sisällä, mutta täällähän ei taas sellaista metodia tunneta, onhan sähköpostin lähettäminen toimistotyöntekijöille nyt aika absurdi ajatus sinänsä. Tai näin ainakin annettiin ymmärtää orientaatioviikoilla, eikä nettisivuiltakaan löydy kyseisiä yhteystietoja joten hankalaa on.
IMG_2847

Joskus Saksa siis vaan tosiaankin ottaa päähän. Okei, osa näistä asioista ei varmaankaan ole tän maan vika ja itekin voisin olla hieman aktiivisempi selvittämään ongelmiani, mutta silti. Kun näitä hommia kasaantuu ja kaikki tuntuu niin supervaikealta, tekisi vaan mieli hautautua peiton alle eikä lähteä sanakirja kädessä ulos selvittämään kuinka monen lappusen ja eri toimistossa juoksemisen jälkeen hommat saataisiin rullaamaan taas. Välillä oon ihan fine näitten hankaluuksien kanssa ja välillä taas hakkaan päätä seinään ja potkin pattereita. Mutta tällasta kai tää ulkomailla asuminen sitten on. Ei pelkkää halpaa viiniä ja nähtävyyksiä (okei en oo missään vaiheessa kuvitellutkaan että tollasta ois) vaan maan kaikki byrokratiakoukerot ja paperilappuleimaamiset tulee kaupan päälle muutossa. Joskus pitää vaan hengittää syvään, kirjoittaa tällanen avautuminen blogiin johon en yleensä negatiivisuuksia paljoa päästele, ja kirjoittaa kalenteriin jokaisen päivän kohdalle yksi hoidettava asia. Tai avata Netflix ja sipsipussi, sekin käy.

21.11.2016

ON MY PHONE

Moikka! Oon huomannut itelläni yhä korkeemman kynnyksen kaivaa kamera esiin arkipäivän tilanteissa. Siksi puhelimella tulee kuvattua paljon enemmän, vaikka mulla onkin puhelimen kameran kanssa myös pienoinen ongelma - en nimittäin osaa laittaa kameran ääntä pois. Joka kerta kuvan ottaessani kuuluu siis kovaääninen kameraääni, joka ei poistu edes puhelimen ollessa äänettömällä. Huomaamattomat kuvat ei siis onnistu millään.. :D Joka tapauksessa, mun mielestä puhelinräpsyistä saa paljon parempaa mielikuvaa siitä, mitä toisen ihmisen arjessa oikeen tapahtuu. Puhelinkuvat on yleensä paljon spontaanimpia ja myös ''turhista'' aiheista otettuja. Tässä siis pieni kurkistusreikä mun kuluneen kuukauden Hildesheim-arkeen!

kollaasi10

Näistä taloista tulee välillä mieleen joku satumaa, tyyliin Hannun ja Kertun löytämä piparkakkutalo! // Täällä juomista pitää maksaa euro enemmän, ja vastineeksi saa pinkin poletin. Kun palauttaa poletin ja tyhjän lasin, saa euron takasin. Arvatkaa kuka aina hukkailee noita poletteja tai jättää epähuomiossa lasin jonnekin lojumaan? // Mun italiaano sekä turkkilainen ystävä, ihania tyttöjä kumpanenkin <3 // Aika monesta paikallisesta pubista löytyy toi pöytäfudispeli. Mä tietty innoissaan pelasin sitä, mut vaihtarikavereilla oli ihan tyhmä sääntö siitä, miten noita keppejä saa pyöräyttää eikä mitään mun maaleja hyväksytty.. Blaah!

kollaasi12

Ei hassumman näkönen kindergarten ainakaan ulkoapäin! // Vaikkei ihan Suomen väriloistolle vedäkään vertoja, niin on ruska täälläkin ollut ihan kivaa kateltavaa // Tossa luokassa on hämmentävästi sisäänkäyntiovet luennoitsijan selän takana, joten jos myöhässä saavut, niin varmasti kaikki huomaa sut ja häiriintyy ahkerasta opiskelustaan hetkeksi // Jouluvaloja! Näitä on ollu täällä marraskuun alusta asti, ja ne tuo ihanaa tunnelmaa keskustan muutenkin idyllisille kaduille.

kollaasi13

Voiko kivannäkösiä paikkoja olla liikaa yhdessä kaupungissa? Vielä kun löytäis täältä kuvauskaverin niin pääsis hyödyntää noita ympäristöjä ihan kamerankin kanssa! // Halloweenina Santi taiteili meille maskit naamaan, joiden kanssa lähettiinkin klubille bailaamaan. En oo ikinä ennen viettänyt Halloweenia mitenkään erikoisesti, joten oli kiva kerrankin panostaa, vaikka noiden poispesemisessä olikin aikamoinen homma... // Halapaa kalijaa.  No more words needed.


Tää postaus onkin viimenen reaaliajassa kirjotettu ennen sitä paljon huudeltua Kanarian lomaa! Jos haluatte lämpimämpiä maisemia katella normaaliajassa, niin instagramia nimimerkillä laurahelini tuskin maltan olla päivittelemättä, varsinkin kun sain vihdoin myös ton blogin sivupalkin instawidgetin kuntoon jee! Oon ajastanut ens viikolle myös vähän luettavaa, joten stay tuned täällä blogin puolella sillä aikaa kun mä löhöän biitsillä ja pulikoin merivedessä ;D Haha, toivottavasti en nyt täysin jinxannu tulevaa matkaa, nyt kun menin etukäteen sanomaan niin varmaan sataa vettä ja on kylmät ilmat koko loman ajan!

19.11.2016

MATKAKERTOMUS

Tällä kertaa mun tekee mieli kertoa mun uskomattoman epäonnisista matkoista kumpaankin suuntaan käydessäni Suomessa vierailulla. Moni kaverikin on naureskellut tätä matkustusfiaskoa, miten voi mahtua näin paljon huonoa tuuria yhdille matkoille? Eli pitkää ja tapahtumantäyteistä tarinaa tulossa, ota hyvä asento sohvalla ja lue!

Buukkasin lennot Hampuri-Tukholma-Vaasa-Tukholma-Hampuri –väleille, koska näin homma tuli halvimmaksi ja yksinkertaisimmaksi. Junamatka Hildesheimista Hampuriin kestää junakikkailujen kanssa reilu kolme tuntia, joten lähdin aamulla 5.15 junalla täältä ehtiäkseni 11.25 lähtevälle lennolle Hampuriin. Kuinka ollakaan, edellisenä yönä oli alkanut kova lumipyry, joka ei ottanut loppuakseen. Ja jos kunnon talveen totutussa Suomessa ensilumi pysäyttää liikenteen ja pistää ihmisten pasmat sekasin, voitte kuvitella mikä kaaos täällä Keski-Euroopassa voi lumimyrsky aiheuttaa… Juna pysähteli koko ajan jotta lunta saatiin poistettua raiteilta, ja nopeella saksalla kuulutetuista ilmotuksista ymmärsin juuri ja juuri lähes koko maan pohjoisosan junaliikenteen takkuilevan pahasti.

IMG_2991

Lopulta juna pysähtyi yhdelle asemalle, ja kanssamatkustajilta kysyttyäni sain selville, ettei juna voi jatkaa eteenpäin raiteille lumimyrskyn jäljiltä kaatuneen puun takia. Seuraavaa junaa jouduttaisiin odottamaan huomattavan pitkään, eikä sellaisen ilmestymisestä ollut mitään takeita muutenkaan. Matkustajia kehotettiin vaan palaamaan koteihinsa takaisinpäin lähtevällä junalla, mutta mun lento tosiaan oli lähdössä kahden tunnin päästä, joten Hildesheimiin palaaminen ei ollut vaihtoehto. Siinä pienessä epätoivossa hyppäsin pois junasta ja menin aseman infotiskille kysymään neuvoa. Tässä vaiheessa on muuten pakko huomauttaa, että tuona päivänä jokasen saksalaisen, keneltä apua kysyin, englannin kielen taito oli tasoa heikko. Infonainen kuitenkin totesi mun ainoan vaihtoehdon olevan taksi suoraan Hampurin lentoasemalle. Taksi tulisi maksamaan noin 150 euroa ja matka kestäisi puolitoista tuntia, joten takeita lennolle ehtimiselle ei ollut. Mulla ei tosiaan ollut kuitenkaan muuta vaihtoehtoa, joten taksi soitettiin ja mä odottelin muutaman ääneen jupistun suomenkielisen kirosanan kera taksia lumisateessa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Saksalaiselle tavalle tyypillisesti taksissa ei myöskään käynyt kortti, joten pysähdyttiin pikkukylän Sparkassenille nostamaan rahaa. Taksissa ajaessa olo oli kuin suoraan jostain joululeffasta, sillä pikkukylien maisemat ensilumen peitossa oli ihan uskomattoman ihanat. Jotain positiivista kuitenkin!

Taksi pääsi lentokentän pihaan muutamaa minuuttia ennen boardingin sulkeutumista. Äkkiä turvatarkastuksesta läpi (jossa tosin pääsin kokemaan perusteellista nilkkakopelointia mun nilkkureiden koristevetoketjujen takia) ja juosten portille… jossa saan huomata lennon olevan vähintään kaksi tuntia myöhässä. Eli olin maksanut 150 euroa taksista, jotta ehtisin lennolle jolle todennäköisesti olisin kerennyt myös seuraavalla ilmaisella junalla. Tosin sellasen saapumisesta ei ollut varmuutta. Lento kuitenkin lähti lopulta reippaasti yli kaksi tuntia myöhässä, joka aiheutti tiukan aikataulun Tukholman välilaskussa. Pääsin ruotsalaisten lentokentälle kaksi minuuttia ennen lennon lähtöä, enkä hirveesti spurtista huolimatta mitenkään ehtinyt lennolle. Seuraava askel oli siis mennä SASin infopisteelle, jossa jonotinkin yli kaksi tuntia numerolappu kourassa ja välillä sain seurata kahden jonottamiseen tympääntyneen herrasmiehen nyrkkitappelua. Lopulta sain käteeni lipun kello 18 lähtevälle lennolle sekä sadan kruunun arvoisen voucherin ruoan ostamista varten. Riemu repesi totaalisesti siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei lento tule millään lähtemään kuudelta. Parin tunnin päästä päästiin istumaan jo koneeseen, jossa odoteltiinkin sitten aiemmin luvatun viiden minuutin sijasta lähemmäs tunti jotain varaosien tuontia koneen jonkun osan ollessa rikki… Tossa vaiheessa kiitin mua keväällä konsultoinutta lääkäriä, joka määräsi mulle suureen lentoahdistukseen rauhottavia lääkkeitä, joiden ansiosta en tossa vaiheessa menettänyt kontrolliani ihan täysin. Pelkään, inhoon ja ahdistun lentämisestä, ja tollaset ’kone on rikki odotetaan varaosia’ kuulutukset on niin painajaista. Pääsin lopulta perille Vaasaan kymmenen aikaan illalla – eli noin kuusi tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä.

IMG_2959 IMG_2829

Maanantaina mua odotti paluulennot Saksaan samoilla reiteillä kun mentäessäkin, eli Vaasa-Tukholma-Hampuri lentäen ja Hampuri-Hildesheim junalla. Jotenkin oisin toivonut ja lähes odottanut näiden matkojen taittamisen sujuvan varsin mutkattomasti vastineeksi venähtäneestä menomatkasta, mutta kuten arvata saattaa, tämä oli täysin turha toive. Lento Vaasasta Tukholmaan sujui hyvin ja aikalailla aikataulussaan, vaikka olinkin tosin varannut epähuomiossa paikan hätäuloskäynnin kohdalta ja koin olevani suuressa vastuussa kaikkien matkustajien hengestä lentoemännän selittäessä mulle ohjeita hätäuloskäyntioven avaamista varten. Tukholmassa mulla oli viiden tunnin vaihto, joka meni yllättävän nopeesti viestitellessä kamuille ja kahvilassa lentokentän menoa tarkkailemassa. Siirryin hyvissä ajoin portille, ja mikäpä muukaan siellä odotti kun taulussa isot lento myöhästyy –tekstit. Siinä odotellessa portille riensi koirallinen tullimiehiä mukanaan huumekoirat, ja tämä poppoo viipyikin sitten portilla ja hyvän aikaa. Samalla kuulutettiin lennon olevan ylibuukattu. Jollain ihmeen kaupalla päästiin kuitenkin siirtymään koneeseen alle tunnin odottelun jälkeen, ja käännettiin vihdoin nokka kohti Hampuria. Tossa vaiheessa alko kyllä itelläkin jo naurattaa tää joka kerta toistuva sählinki lennon lähdössä. :D

Hampuriin saavuttaessa olin yllätys yllätys suunnitellut kaksi ensimmäistä lähtevää junaa, joihin olisin kerennyt lennon ollessa aikataulussa. Pääsin kuitenkin suuremmitta ongelmitta seuraavaan junaan, ja sain tehtyä ensimmäisen vaihdonkin sutjakkaasti. Junassa konnari tutki mun opiskelijakorttia tarkkaan, ja selitti pitkät pätkät saksaa josta en saanut muuta tolkkua kuin sen, että mun kortista puuttuu päivämäärä. Nainen kuitenkin tais kyllästyä mun ymmärtämättömyyteen, ja antoi asian olla. Seuraavassa junassa mieskonduktööri puuttui samaan asiaan, ja koitettiin siinä sitten aika heikolla englanti-saksa-sekoituksella ymmärtää toisiamme, jotta saisin tietää mikä siinä kortissa on pielessä. Lopulta konnari hymyssä suin pyysi näyttämään passia ja löi 80 euron sakkolapun käteen matkustamisesta opiskelijakortilla, joka ei ollut kuulemma voimassa. Mulla ilmeisesti on kuitenkin mahdollisuus saada sakko pienennettyä pariinkymppiin, jos käyn leimauttamassa korttini kahden viikon sisällä. Miten tää sitten tapahtuu, siitä mulla ei ole hajuakaan, koska konduktööri ei englantia niin hyvin puhunut että ois osannut asian selittää.

IMG_2992

Junan piti kaikkien aikatauluinfojen ja muiden mukaan mennä Sarstedin asemalle, josta olisin voinut vaihtaa vielä viimeiseen junaan Hildesheimiin. Kerroin myös konnarille vaihtavani junaa Sarstedissa, ja se lukee jopa mun sakkolapussa. Kukaan ei sitten missään välissä tullut maininneeksi, että juuri se kyseinen juna ei jostain syystä menekään sinne asti vaan kääntyy Hannoverin kohdalla takaisinpäin. Kolmen aseman verran kerkesin istua junassa väärään suuntaan, ennen kuin varmistin asian muilta matkustajilta ja hyppäsin pois seuraavalla asemalla. Kello oli siinä vaiheessa yli yksitoista illalla, ja mä vaan halusin päästä kotiin. Nopea tsekkaus aikatauluista ja jep, seuraava juna tulisi vasta tunnin päästä. Siinä sitten yksin autiolla juna-asemalla kiroten omaa huonoa tuuriani istuin ja taisin ihan itkeä tirauttaakin kaikki matkaväsymykset pois. Toivoin myös sydämeni pohjasta ettei kukaan muu tulisi asemalle odottelemaan junaa, koska mulla oli mukanani puoli omaisuutta ja olin väsynyt enkä oikeestaan edes tiennyt missä olin, joten siihen päälle aiheellinen pelko ryöstetyksi tulemisesta ois ollut vaan liikaa. Puhelimestakin oli akku loppu, joten tuijotin aseman manuaalista kelloa ja kirjaimellisesti seurasin sekuntiviisarin etenemistä minuutti kerrallaan. Odottavan aika on tunnetusti pitkä, ja siinä vaiheessa kyllä tuli taas pohdittua niitä matkustamisen huonoja puolia ihan tarpeeksi. Kahdeltatoista yöllä juna vihdoin saapui, ja edessä oli vielä yksi ilman ongelmia (!!!) sujunut vaihto ja kävelymatka kotiin. Joku hyvännäkönen mies huikkasi mulle vielä hyvät yöt meidän käveltyä hetken samaa matkaa junalta pois, kiitos sille tyypille mun illan ekan hymyn aiheuttamisesta. :D Mutta ai jestas mikä onni oli sitte vihdoin yhdeltä yöllä nähdä pitkästä aikaa oma sänky ja päästä kömpimään sinne, laittaa puhelin laturiin ja ofc vähän snäpätä sen yön onnettomista sattumista.

Summa summarum, mun matkat tuntu olevan epäonnea täynnä ja jätti pienet ei ikinä enää –vibat mieleen, mutta toisaalta tätä kai se elämä on. Ja oon ylpeä että selvisin kaikesta ilman suurempaa hermoromahdusta ja vielä yksin. Hatunnosto sille, joka jakso tän romaanin lukea loppuun asti ja pitäkäähän tekin peukkuja, jotta mun ensi viikon matkustelut sujuisi ees vähän helpommissa merkeissä! :D Ps. Jos sulla on joku yhtä epäonninen tai muuten vaan jaettavan arvoinen paikasta x paikkaan y siirtymiskokemus, niin kuulen mielelläni eli kommenttiboksi laulamaan!

16.11.2016

BACK IN GERMANY


Kävin tosiaan Suomessa pikavierailulla viime viikolla. Meidän viestinnän ainejärjestö CoMedia järjesti suuret vuosijuhlat eli vujut, jotka pidetään vaan viiden vuoden välein. Niiden osuessa toivottavasti vaan kerran omalle opiskeluajalleni en halunnut jättää juhlia väliin ja päätin lähteä käymään Vaasassa. Mähän oon joulunkin Saksassa ja seuraavan kerran suuntaan kotimaahan vasta ensi kevään puolella, niin suomivisiitti houkutteli senkin takia. Saatan palata vujujen pariin myöhemmin kun mulla on tarjota muutakin kun puhelinkuvia, mutta koska kamera pysyi visusti laukussa koko viikonlopun ajan eikä juhlien virallisiakaan kuvia ole vielä julkastu, en kertoile vuosijuhlista vielä postauksen lopusta löytyviä puhelinkuvia enempää.

Miltä sitten tuntu käydä Suomessa? Noh, tähän ei voi yhdellä sanalla edes vastata. Kivalta mutta kummalliselta. Faktahan on se, ettei siellä Vaasassa mikään ollut muuttunut. Samat kasvot, samat jutut, samat kahvikuppien hinnat. Ja myös se, mitä eniten kammoan Suomeen paluussa – tutussa ympäristössä koin myös ne samat epävarmat ja mieltä painavat fiilikset. Jännä, miten ulkomailla ollessa noista negatiivisista ajatuksista tuntuu olevan ihan eri tavalla vapaa. On kyseessä Kenia tai Saksa, niin tiedostan tilanteen olevan vain väliaikaista enkä halua tuhlata aikaani ainutlaatuisesta kokemuksesta murehtimiseen, kuten päätä sekoittaviin ihmissuhdekiemuroihin tai epävarmuuden tunteisiin omaa kroppaa ja ulkonäköä kohtaan. Ulkomailla haluan vaan elää ja olla välittämättä mistään maallisista murheista, koska niitä kerkeää surkutella sitten Suomessakin. Mutta heti viiden päivän vierailun aikana tunnistin itessäni noi samat negatiiviset tunteet, ja vaikka pois lähteminen olikin ihan todella vaikeaa, olin samalla myös helpottunut jättäessäni ne ikävät ajatukset suosiolla Suomeen.

Samasta syystä mua ahdistaa hieman jo nyt keväällä tapahtuva Suomeen paluu. Oon molempien pitempien ulkomaankeikkojeni aikana tavallaan ollut paossa niitä tuntemuksia ja ajatuksia, joita en halua kokea. Pidemmän päällehän olis tietty järkevämpää prosessoida ne fiilikset pois mielestä kun juosta jatkuvasti karkuun, mutta tää on tietenkin paljon hauskempaa. Kaikki kyselee koko ajan milloin palaan takaisin Suomeen. Vaikka oon vastannut palaavani helmi-maaliskuussa, niin fakta on se, etten tiedä vielä. Paluun ajankohta riippuu tällä hetkellä monesta asiasta, jotka ratkeavat tässä loppuvuoden aikana toivottavasti. Ollaan sitten taas vähän viisaampia ja ehkä vasta sitten kannattaa ahdistua kotiinpaluusta, ei näin puolentoista kuukauden vaihdon jälkeen vielä nyt ainakaan. Vähän mua myös jännittää, miten vaihto tästä eteenpäin tulee sujumaan. Ennen kotikäyntiä kaikki oli mahtavasti, ja pelottaa, että nyt koti-ikävä ottaa vallan kun kerta kavereita pääsi jo välissä halaamaan. Ei Suomi-ikävä, vaan ystäväikävä. Mutta tääkin on varmasti aika pitkälle asennekysymys, että annanko niiden tunteiden päästä valloilleen vai jatkanko ihanaa kuherruskuukautta Saksan kanssa. Onko kellään ruudun toisella puolella olevalla maailmanmatkaajalla tai jo kotiin palanneilla samanlaisia fiiliksiä Suomeen paluusta kun mulla? Ois kiva kuulla teidän ajatuksia tästä aiheesta!

Kauan mä en kerkeä Saksassa putkeen taas majailla, sillä ensi viikon tiistaina lähden yhden ystäväni kanssa Gran Canarialle lomailemaan viideksi päiväksi. Mähän en ole tänne pakannut mukaan minkäänlaisia kesävaatteita (paitsi lentokentän Victroria’s Secretistä ostetut ihanat bikinit<3), joten huomenna pitää käydä penkomassa vaatekauppojen alennusmyyntipoistotangot kesävaatteiden löytämisen toivossa. Kohteessamme Las Palmasissa kun pitäis lämpötilat hipoa vielä kahtakymppiä, niin aion todellakin käyttää shortseja kun säät vielä sallii! Oon muuten älyttömän innoissani tosta matkasta, niin ihanaa päästä lämpimään ja vielä suomalaisessa seurassa, ah. En edes tajunnut, kuinka paljon olin ikävöinyt äidinkielellä juttelua, ennen kuin nyt Suomen visiitillä pääsin pitkästä aikaa suomea käyttämään. Mutta hei, mun jaarittelut veny taas ylimittasen pitusiksi joten siirrytään seuraavaksi puhelimeen taltioituneiden otosten pariin!

kollaasi6

Viimeinen kuva Hildesheimista ennen lähtöä edellisenä iltana, kun lunta ei vielä ollut maassa. Oispa tää  lumettomuus jatkunu seuraavallekin päivälle... // ''Junani ei kulje eteenpäin ja odottelen pakkasessa taksia jotta ehkä ehdin lennolleni'' lähes meikitön selfie. Aika harvinaislaatuinen otos siis. // Lentokoneessa tulikin istuttua neljän matkan verran, eikä muuten kertaakaan mun viereiselle penkille istunut ketään, mikä tuuri! // Vaasan yölliset valot yläilmoista päin katsottuna.

kollaasi5

First things first, koneen laskeuduttua ensimmäinen etappi ei ollut seuraavien öiden majoituspaikka vaan Hesburger, tietenkin. // Vaasassa on usein noita upeita auringonlaskuja, jollasta mäkin pääsin taas todistamaan! // Seuraavana päivänä tuliki sitten lunta ja kunnolla. Onneksi kerkesin nähdä lumettoman ja auringonlaskuisen Vaasan sekä ton ihanan talvisen kaupungin <3 // Ekana kokonaisena päivänä pääsin heti hommiin, kun pidin palaveria viimeistä kertaa tälle vuodelle. Eväänä tietysti Saksasta tuotuja konvehteja!

kollaasi7

Vujujen harjoituskampaus! Lopullisesta väkerryksestä tuli aika identtinen tän kanssa, en tajuu miten mun kaveri osaa tehdä tollasia unelmakampauksia ihan tosta noin vaan // Mekko päällä, tukka mintissä ja hymy korvissa. Mun juhlalook näytti tältä! // Parasta viikonlopussa oli nähdä ystäviä, joiden kanssa fiineiltiin illallisella ja bailattiin tukka sotkussa jatkoilla. Nämäkin kaks oli kyllä aika loistavaa seuraa koko viikonlopun ajan! // Onnellisuuskuva, johon tiivistyy ton illan fiilis täydellisesti <3

kollaasi8

Darralooks-kuva, joka kertoo totuuden vuorokauden bailaamisen jälkeen. Not good. // Muumilakanoihin kääriytyminen ja Potterin lukeminen viimeisteli mun suomivisiitin // Kohta pilvien päältä voin muistaa tämän maan... //  Happy to be there! Lentokenttäkahviloissa on jotain todella kivaa tunnelmaa, kun saat siemailla kaffetta ja kattella ohi kiirehtiviä ihmisiä, joista osa on palaamassa kotiin ja osalla on vielä seikkailu edessään.

kollaasi9


Viiden tunnin välilaskun aikana ois hyvin voinu vetää useemmankin tollasen satsin, jos hinnat ei ois ollu niin pirun korkeita. Mutta ku maistuu hyvältä! // Mun ensimmäinen saksametroilu tän vaihdon aikana. Eikä toikaan tainnu olla ihan metro vaan enemmän lähijuna, mutta maan alla se kulki ainakin aluksi, eli close enough. // Hampurin juna-asema on kyllä älyttömän iso, mutta hyvien opasteiden ansiosta ei mennyt sormi suuhun junaa vaihtaessa // Epäloogisuuden uhallakin halusi säästää tän ainoan jatkoilta mun puhelimeen tallentuneen kuvan viimeseksi. Kiitos kaikille mun Suomen kyläilyyn osallistuneille, teitte tästä reissusta niin kivan! <3

15.11.2016

TARKENNUSTA EDELLISEEN POSTAUKSEEN

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ’’Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää  ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.’’ Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

IMG_1517

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! :) <3

8.11.2016

SE ASIA, JOSTA EN VOINUT PUHUA ÄÄNEEN

Keniaelämisestä alkaa olla jo useampi kuukausi aikaa, mutta edelleen sitä kokonaisuutta tulee pyöriteltyä mielessä ja pohdittua uudestaan ja uudestaan. Moni tyyppi ihan läheisistä ystävistä puolituttuihin asti on kysynyt multa, että mitä siellä sitten oikeen tapahtu kun pariin kertaan blogissa mainitsin, etten voi kaikesta kirjottaa julkisesti. Kun sanoin noin, niin tarkotin suurimmaksi osaksi niitä fiiliksiä, mitä jatkuvassa pelossa eläminen mussa aiheutti. Niistä ei vaan oikeen voinu kesken matkaa kirjotella kauhean paljon, koska en yksinkertasesti halunnut huolestuttaa yhtään ketään. Nyt oon tässä kuitenki prosessoinnu näitä asioita tarpeeks kauan ja oon ihan ''turvallisessa'' Euroopassa, joten voin vihdoin vähän tarkemmin avata noita juttuja. Kursivoidut tekstit on pätkiä mun matkapäiväkirjasta, jonne kirjotin aika sensuroimattomasti fiiliksiä koko reissun ajalta.


Koko ajan kyllä pelkään että mut ryöstetään. Se ois ihan kamalaa. Tänään näin tappelun ja seki oikeesti pelotti mua.

Käytiin aika harvoin Keniassa baareissa tai ylipäätään juotiin kunnolla alkoholia. Yhtenä lauantaina päätettiin kuitenkin lähteä paikallisen kaverin kanssa klubille. Baariin piti lähteä ennen iltayhdeksää ja takasin ei saanut tulla ennen aamukuutta, sillä yöaikaan ulkona ei ollut edes sallittua liikkua. Pidettiin kiva ilta ja joskus aamuviiden aikaan päätettiin kuitenkin lähteä kotiin väsymyksen vuoksi. Nähtiin baarissa myös eräs yksinoleva valkoinen nainen. Klubilta lähdettyämme käveltiin moottoripyöriin nojailevan miesporukan läpi nopeasti välittämättä heidän huuteluista. Paikallinen kaveri saattoi meidät kotiin ja that's it.

Seuraavana päivänä kuultiin, että hetki meidän lähdön jälkeen tää näkemämme valkonen nainen oli lähtenyt baarista pois ja kävellyt saman moottoripyöräporukan ohi kun mekin. Tää porukka päätti sitten ryöstää naisen, ja naisen kamppailessa vastaan sai tämä lopulta puukosta. Ja tää tapahtui ilmeisesti ihan muutamia minuutteja sen jälkeen, kun oltiin itse kuljettu täsmälleen saman paikan ja saman porukan ohi. Vaikka pahalta tuntuikin sen naisen puolesta, niin hiljaa mielessäni kiitin kyllä onneani ettei porukka jostain syystä valinnut meitä ryöstön ja puukotuksen uhriksi - ei ois paljon ollut mahollisuuksia meillä siinä vaiheessa. Paikallisen kaverimme saatettua meidät kotiin lähti hän oman kämppänsä suuntaan, ja törmäsi matkalla poliiseihin. Keniassa poliisivoimat on todella korruptoituneita, ja yöaikaan liikkuminen ilman hyvää syytä kuten töistä kotiinpalaamista on ilmeisesti kielletty. Kaverilla onneksi sattu olemaan henkkarit mukana (mulla ei ollut...) ja jotenkin hän onnistu ittensä puhumaan tilanteesta kuiville. Jos oltaisiin kaikki kolme törmätty poliiseihin, ois meiltä valkosilta todennäkösesti yritetty lypsää sakkorahoja tai pahimmassa tapauksessa oltaisiin voitu päätyä putkaan, mikä on Keniassa kahdelle nuorelle valkoiselle tytölle ihan hieman pahempi juttu kuin Suomessa. Onneksi onnistuttiin välttämään poliisit hyvällä tuurilla.

IMG_0423

Toivottavasti se ei ehtiny kertoo kellekään et asutaan täällä, koska kohta on sit kaikki varkaat meijän kimpussa... Pelottaa kyl vähän. Saa nähä miten tulee uni ens yönä.

Yksi ekoista ikävistä jutuista jonka somessa kerroin oli tää roviollapolttojupakka. Oltiin siis illalla kotona meidän huoneessa, ja ikkunan verhot oli vähän raollaan. Hetken päästä meille tultiin sanomaan, että joku poika oli tuijottanut meidän ikkunasta sisään ja on todella tärkeetä, että pidetään verhot kokonaan suljettuna iltaisin ja öisin. Varkaat nimittäin kiinnostuu helposti, jos näkee arvotavaroita ikkunasta tai ylipäätään tietää, että tossa huoneessa asuu valkosia eli rikkaita ihmisiä. No joka tapauksessa nukuttiin yön yli sitten verhot kiinni, ja aamulla ruokapöydässä kuultiin kammottava tarina. Tää sama poika oli meidän talon nurkilla pyörimisen jälkeen mennyt naapuritaloon ja varastanut sieltä yhden kanan. Keniassa ei varkaita suvaita, joten paikalliset asukkaat oli ottanu pojan kiinni, sitonut tolppaan, valellut bensalla ja tuikannut tuleen. Tätä tapahtumaa oli todistamassa useampi tyyppi, ja aamulla täysin palanutta ruumista oli puoli kylää käynyt ihastelemassa. Meidänkin hostmama oli meinannut herättää meidät katsomaan tätä näkyä, mutta oli sitte kuitenki antanut meidän luojan kiitos nukkua rauhassa. Aamupalapöydässä tälle asialle naureskeltiin paikallisten toimesta aika ahkerasti. ''Jos olisitte nähny sen ruumiin, ette ois koskaan enää syöny kanaa. Se poika oli kuin kana vartaassa kun ruumis oli palanut niin pahasti.'' ''Aamulla kun käytiin kattomassa ruumista niin sen pää oli palanut niin pahasti että aivot näky.'' Ite siinä kauhistuneena kuuntelin juttuja ja sanoin, että aika rajua että sen pojan piti palaa elävältä rangaistuksena yhden kanan varastamisesta. Että miten raha voi olla ihmishenkeä arvokkaampi. Ainakaan se ei enää ikinä varasta, oli vastaus mun kauhisteluille.

Ton tempauksen jälkeen väkisin alkoi ite miettimään, että mitä jos joku lavastaa mut syylliseksi varkauteen tai syyttää ilman syytä. Paikalliset ei näköjään kauheasti mieti ennen kylälynkkausta, vaan innokkaasti kostaa kaikille varkaille. Mä en tiedä ketkä sen pojan poltti elävältä - oliko ne tyypit jotain mun tuttuja, ketkä meilläkin kävi teetä juomassa? Vai mulle tuntemattomia tyyppejä, jotka samanlaisella innokkuudella pistäis myös mut roviolle palamaan, jos luulisivat mun tehneen jotain väärää? Toi ajatus kauhistutti mua aika paljon, ja joka kerta palaneen hajun tullessa meidän kotiin ilta-aikaan mietin, palaako siellä nyt tavallinen nuotio vai onko joku mun kaveri tällä kertaa uhrina.

IMG_2248

Nytki kuuntelen jokaikistä ääntä ulkoa ja vähän pelkään.

Myöhään illalla ja yöaikaan ulkoa kuulu usein todella epäilyttäviä ääniä. Annika nukahti usein ennen mua, joten aika monena iltana makasin sängyssä hipihiljaa ja lähes uskaltamatta liikkua, ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä. Milloin kuulu kovaa kirkumista, millon epämäärästä kolinaa, millon tappelun ääniä. Kerran kuultiin pariskunnan tappelevan ihan meidän talon ulkopuolella ja kovaa huutoa jatkui pitkään, kunnes riitelyn äänet vaihtu särkyvien pullojen ääniin. Siinä vaiheessa alko ihan oikeesti huolestuttaa. Meidän ikkunassa ei ollut lasia ollenkaan, vaan ainoastaan kova verkko suojaamassa moskiitoilta. Kuultiin hosteilta juttu, että heidän edellisessä kotitalossaan samanlaiset ikkunat oli väännetty yöllä pihdeillä auki, ja sisältä viety kaikki arvokas. Ei mitenkään ominainen tarina lisäämään turvallisuuden tunnetta iltaisin. Parina yönä heräsin ihan selviin kovina kajahtaviin laukausten ääniin, ja niiden jälkeen ei kyllä uni meinannut tulla uudestaan. Ikinä en saanut tietää oliko mun kuulemat äänet ihan oikeesti ammuskeluista peräisin, mutta siltä ne kuulosti. Ei mikään kovin kiva herätys keskellä yötä.

Olin oikeesti peloissani ja mietin, et mitä jos en selviä tästä.

Pari päivää ennen meidän saapumista Keniaan oli Nairobissa yritetty ryöstää kaksi nuorta, valkosta jenkkinaista. Toinen näistä oli pistänyt hanttiin, jolloin ryöstäjä oli ampunut naisen kuoliaaksi. Ja tää tapahtui aamupäivällä kirkkaassa päivänvalossa. Tän jutun kuuleminen värisytti mua aika paljon, sillä olin aatellut ryöstöjen tapahtuvan vaan hämärän aikaan. Viimesellä viikolla lähdettiin suomityttöjen voimin kolmestaan Nairobiin matatulla eli paikallisella minibussilla. Saavuttuamme keskustaan kaikki muut matkustajat nousivat autosta ulos, mutta meitä kolmea ei jostain syystä päästetty pois. Ilmastiin useasti haluavamme ulos autosta, mutta rahastajamies seiso oviaukon edessä ja kuski sen kun kaasutteli eteenpäin. Tässä vaiheessa voin myöntää ihan oikeesti pelänneeni niin rahojeni, turvallisuuteni sekä ihan henkeni puolesta. Kuvittelin jo mielessäni kaikki kauhutarinat siitä, miten meidät ajelutetaan jonnekin syrjäselle kujalle ja meille tehdään ties mitä. Tietysti mun ajatukset kävi ihan ylikierroksilla, mutta siinä vaiheessa kun oot ahdistavassa tilanteessa ja tunnet todellista pelkoa, on aika vaikeeta pysyä realistisena. Lopulta päästiin pois autosta ihan vahingoittumattomina, mutta eipä mulle kyllä ikinä selvinnyt miksi meitä pidettiin ylimääräisen ajelun aikana autossa eikä suostuttu päästämään ulos useista pyynnöistä huolimatta. Ei mikään kovin kiva tunne.

Kauheen raskasta ku tekis mieli vaan huutaa kaikille että tajuuttekstse millasta täällä on. Ku koko ajan joutuu olee pelko perseessä et mitä jos toi seuraava vastaantulija tekee mulle jotain, mitä jos sillä on puukko tai mitä jos toi miesjengi tossa päättää vaan käydä muhun käsiksi. Tai jos joku tulee illalla sisään meijän taloon ja vaan tappaa meijät kaikki. Tekis mieli vaan kertoo kuin raskasta on olla koko ajan varuillaan ettei henki lähe, okei vähän liiottelua mut silti. Ja sit ei voi vaan sanoo mitään kellekään ettei kukaan huolestu.

Varmasti moni mun pelottavaksi kokemista tilanteista oli oikeasti paljon vaarattomampi kun miltä musta tuntui, ja saatoin jonkun verran myös epävarmuuden tunteessa ylireagoida asioihin. Pointti ei kuitenkaan ollutkaan se, onko Kenia oikeasti turvaton paikka vai ei (on se turvaton. piste.) vaan se, millaista on elää pelon ollessa koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Tuolla mun suurimmat pelonaiheet oli se, että mut ryöstetään, pahoinpidellään, raiskataan tai jopa tapetaan. Vaikka selvisinkin onneksi ehjänä kotiin ilman, että mitään noista tapahtui, on alituisessa varovaisuustilassa raskasta elää. Tää saattaa kuulostaa jonkun korvaan liiottelulta, eikä mustakaan noi asiat jälkeenpäin kuulosta yhtään niin pahoilta. Mutta lukiessani matkapäiväkirjaani pääsin hetkeksi kiinni siihen tunteeseen, mikä mulla Keniassa oli koko ajan. Ja se oli pelottavaa, ihan oikeesti. Toki Suomessakin joskus baarista kotiin yksin kävellessä vähän saattaa pelottaa, mutta sitä tunnetta pitäisi lisätä satakertaisesti, ennen kuin päästäisiin samoihin sfääreihin mitä Keniassa koin ihan selvinpäin ja ei edes pilkkopimeällä.

IMG_0622

En oo ikinä ennen kokenu tällasta pelkoo. Suomes totta kai välillä pelotti kulkee yksin pimeellä jossai syrjäkujilla, mut sekää ei oo ollu tällasta. Ku pimeellä liikkuessa meinaa oikeesti saada slaagin jokasesta rasahduksesta ja jos joku kävelee sun perässä nii joutuu pinnistelee täysii ettei lähe juoksee karkuun, mut nii ei tietenkää viitti tehä vaa kävelet vaa sydän pamppaillen eteenpäi. Mut ku kelaa vaan mielessään et mitä jos ja sit voi ollaki liian myöhästä ku on miettiny pari sekkaa liikaa.


Noita tuntemuksia voi olla ehkä vaikea käsittää tai mun jutut saattaa kuulostaa jopa liiotelluilta (mikä on muuten yksi syy miksen tästä halua puhua; en halua kuulla keltään mitään alentavaa kommenttia asiasta, joka on mulle ollut oikeasti raskas kokea), mutta Suomessa eläessä tollasta tunnetta ei vaan koe kovin usein. Vaikka joskus iltalenkillä metsäpolulla tai sillä baarin jälkeisellä reitillä kotiin saattaa pelottaa, on se silti vaan hetkellistä. Keniassa se pelko oli arkipäivästä, joka päivä läsnä jollain tasolla. Sitä vihasi, siitä ois ollut tarvetta puhua, siitä ei pystynyt kertomaan kellekään, ja lopulta siihen turtui. Jos korruptoituneessa kehitysmaassa asumiseen sisältyy noin paljon päivittäistä pelkoa, en edes osaa ajatella millaista on asua esimerkiksi Lähi-idän sota-alueilla, jossa pommeja räjähtelee jatkuvalla syötöllä ja josta on pakko paeta. Tää kokemus pisti ajattelemaan tuotakin asiaa aivan uudelta kantilta.

''Eiks siellä Keniassa kuitenki oo nyt aika turvallista, että et sä missään oikeessa pulassa ois missään vaiheessa voinu olla, sullahan oli se järjestö tukena nii eihän sulle ois mitään voinu sattua, oma vika jos ei oo maalaisjärkeä mukana ja jotakin käy.'' Voin myöntää, että tollaset aivopierukommentit, joita oon saanu kuulla vähän liian paljon, menee mulla suoraan ja henkilökohtasesti tunteisiin. En toivo kenenkään joutuvan elämään pelossa, mutta toivon vähän ymmärrystä  erilaisiin tilanteisiin ja ymmärryksen puuttuessa suodatinta siihen, mitä suustaan päästää. Toisen tuntemuksia ei ikinä pitäisi väheksyä vaikka ne itestä kuinka absurdeilta tuntuisikin - varmaan on joo kaukanen ajatus, jos oma pelottavin kokemus on ollut lähisiwan pihalla olevan pultsarin horjahtaminen ohikulkijaan päin. Keniassa ei oo aika turvallista, olisin hyvinkin usein voinut olla pulassa, vapaaehtoisjärjestö ei paljoa auta siinä vaiheessa kun joku uhkaa sua teräaseella kadulla tai ylipäätäänkään kehitysmaan turvallisuustilannetta paranna, oma maalaisjärki ei vaan aina riitä pitämään uhkaavia tilanteita poissa. Tän tekstin tarkotus oli nyt koittaa päästää teitä sisälle siihen fiilikseen, mikä Keniassa ollessa oli turvallisuuden näkökulmasta. Esimerkkejä olisi varmaan voinut kaivella esiin enemmänkin, mutta tuossa nyt on päällimmäisenä mieleen tulleet. Toivottavasti tää avasi vähän enemmän mun kesän kokemuksia ja lisää ymmärrystä ihan jokaseen suuntaan!

IMG_2589

TRIP TO HAMBURG

Lauantaina tehtiin vaihtariporukalla omatoiminen päiväreissu Hampuriin. Vaikka kyseinen kaupunki onkin eri bundeslandin alueella saadaan me kuitenkin matkustaa sinne ilmaseksi opiskelijakortilla syystä, jota en osaa selittää. Mun osalta tää reissuun lähtö tapahtu aika spontaanisti, sillä torstaina baarissa italialainen kaverini kysyi, josko haluisin lähteä mukaan hänen ja parin muun tyypin kanssa käymään Hampurissa. Totta kai halusin lähteä, ja lopulta sanan levitessä pieni porukka paisui yhteentoista henkeen. Osa lähti kuitenkin omille teilleen heti rautatieasemalle saavuttaessa, ja alimmassa kuvassa näkyvä huikeen hyvä porukka lähti kiertämään Hampuria eri reittejä pitkin.

Hampuri on ehdottomasti kiva kaupunki, mutta tarkempia faktoja paikasta en ala luettelemaan - ne nyt löytyy parissa sekunissa googlettamalla, jos kiinnostaa tietää. Mulla ei hirveesti ollut tietoa Hampurin nähtävyyksistä, paitsi yhdestä, jota en valitettavasti nähnyt ollenkaan. Hampurissa on nimittäin Saksan ainoa Hesburger! :D Ei ehkä se perinteisin nähtävyys, haha. Meidän ''matkanjohtaja'' eli ihana turkkilainen tyttö oli suunnitellut tekemistä koko päiväksi. Kierreltiin suurimmat nähtävyydet läpi, kuten ensimmäisessä kuvassa näkyvä valtavan kokoinen raatihuone ja Hampurin sataman. Jälkimmäistä kierrellessä koitin kovasti muistella, mitä ala-asteen historiantunneilla kerrottiin hansakaupungeista, jollainen Hampurikin on. Koitin muiden matkaajien kanssa jutella asiasta, mutta valitettavasti kukaan ei tiennyt aiheesta yhtään mitään. Siis totaalisesti mitään. Tällaset eroavaisuudet tuntuu välillä tosi oudoilta, sillä ite muistan Hansaliitosta olleen paljonkin puhetta historian tunneilla, vaikka yksityiskohdat onkin jo unohtuneet. Kaipa nää asiat ei sitte koske niin paljon eteläeurooppalaisia, tai historian opetus on heikompaa kavereitten kotimaissa. En tiiä, näitä hämmentäviä eroavaisuuksia tulee aina välillä vastaan täällä eri kulttuureista tulevien kanssa eläessä.

Ilma oli vähän heikohko koko päivän, tihkusadetta ja kylmää tuulta riitti. Kylmyys tietenkin verotti voimia vähän, mutta muuten päivä oli kaikin puolin mukava. Tällasiin juttuihin pitää vaan useemmin lähteä mukaan, harvemmin sitä joutuu katumaan jotain mitä teki kuin jotain mitä ei tehnyt. Yhdessä reissaaminen myös lähentää täälläkin kavereita ihan eri tavalla kun arkipäivän hengailu, joten senkin puolesta liputan tällaisten reissujen puolesta. Hampuriin jäi kuitenkin vielä Hesburgerin lisäksi ainakin Suomalainen Merimieskirkko jossa haluan vierailla, joten toinen reissu lentokenttäkäväisyjen lisäksi on tuonne kaupunkiin tehtävä. Tän ei pitäisi olla ongelma, sillä Hampurissa on vaihdossa kaveri samasta yliopistosta, eli saatan jopa saada kahviseuraa ja kaverin noihin suomalaisiin paikkoihin, joista mun vaihtarikaverit ei ehkä oo niin kiinnostuneita. :D


IMG_3035 IMG_3088 IMG_3174 IMG_3058 IMG_3015 IMG_3057 IMG_3094 IMG_3150 IMG_3182 IMG_3078 IMG_3117 IMG_3052 IMG_3176


HAMPURIN PÄIVÄREISSUN HETKIÄ


Kahvimuseossa käynti, ja sieltä löytyneet ihanat polaroid-malliset postikortit. Oisin voinut ostaa vaikka ne kaikki, mutta tyydyin tällä kertaa kahteen. Kahvimuseo oli muutenkin ihana paikka, sillä siellä oli kaikkea vanhaa rojua johon mä oon jostain syystä ihan hulluna. :D

Joutsenien bongaus. Vitsi että mun ois tehny mieli kokeilla tota superpehmosen näköstä höyhenpeitettä, mutta en todellakaan uskaltanu, sen verran tuimasti noi joutsenet meitä tuijotteli! Uskaltautu nekin kuitenkin tulemaan ihan kosketusetäisyydelle.

Edelliseen liittyen epäonnistuneen joutsenselfien ottaminen. Se perhanan lintu lähti liikkeelle just kun oisin saanut täydellisen yhteiskuvan, ja nyt todisteena kohtaamisesta mun puhelimessa on kuva musta ja joutsenen pyrstöstä. :D

Kauppakeskuksesta ihanan kahvittelupaikan sekä Hollisterin kaupan bongaaminen. En tiedä kumpi ilahdutti enemmän! Vaikka Hollister onkin vähän ylihinnoteltu kauppa, tykkään mä siitä jostain syystä hirveesti. Niiden vaatteet on niin pehmeitä!

Siltaan kiinnitettyjen lukkojen näkeminen. Yleensä en tykkää mistään lässynlää-jutuista, mutta toi on ideana jotenkin todella ihana. Mukana ollut jenkkivaihtari ei ollut ikinä nähnyt mitään tällasta, joten selitin lukkosillan idean hänelle ja kerroin, että haluun kiinnittää ite myös lukon siltaan kun meen kihloihin - eli joskus kolmenkymmenen vuoden päästä.

Pienien talojen välistä kulkevien kanaalien bongailu, joissa kulki jokilaivoja silloin tällöin. Mietittiin itekin boat cruisea, mutta jätettiin väliin tällä kertaa kylmän ilman vuoksi.

Hampurin sataman näkeminen. Rakastan satamia, veneitä ja merta. Mun ehdottomia lempipaikkoja, oli kaupunki mikä hyvänsä.

Maustemuseossa käynti. Ei vissiin käyty kyllä sen oikean museon puolella ollenkaan vaan pelkän kaupan, mutta ihan hauskaa se oli silti, varsinkin kun sai maistella rusinoita. Tai ainaki muilla oli hauskaa, kun mä heitin kolme rusinaa suuhun ja ne osottautu ihan supermakeiksi, ja mun reaktio oli ilmeisesti jonkin verran huvittava. Voitte varmaan kuvitella tän tilanteen. :D

Tän biisin tahtiin jammailu väsyneenä pimeellä juna-asemalla. Ja nyt vasta muuten katoin ton musiikkivideon, onpas upee! :D


ps. tää biisi jää soimaan sun päähän. kunnon korvamato!

6.11.2016

MITÄ MINULLE KUULUU

...onko paidassa raitoja punaisia? No ei oo, mutta hengissä ollaan ja hyvin pyyhkii! Mun koneella olo on rajottunut viimesenä pariviikkosena kahteen asiaan: ainejärjestölehden tekemiseen sekä Netflixin kattomiseen. Ja oon mä kyllä työhakemuksiakin kirjotellut ja väsäsin InDesignilla kokonaan uuden ansioluettelonkin itelleni, että ei tässä nyt ihan tyhjän panttina oo istuskeltu vaikken bloggeria olekaan availlu mitenkään turhan tiheään tahtiin. Ja sitä paitsi, mä oon nyt vaihdossa - mun mielestä on enemmän kuin okei viettää aikaa muualla kuin tietokoneen ääressä. Nojoo, koitan kuitenki jatkossa postailla ees jotenkuten säännölliseen tahtiin kuulumisia täältä vähän keskemmältä Eurooppaa.


IMG_2796

Koska Saksassa asumisesta huolimatta oon edelleen hyvin suomalainen luonteeltani, haluun ehdottomasti puhua teille säästä. Saksan syysilmat osaa oikeasti yllättää joka päivä. Välillä täällä lämpötilat lähenee kahtakymppiä ja aurinko paistaa pilveettömältä taivaalta koko päivän, ja näistä päivistä oon tietenkin todella kiitollinen. Vähän useemmin kuitenkin on näitä ihme monsuunikuuroja (okei en tiedä mitä monsuuni tarkottaa mut kuulosti sopivalta termiltä tähän) ja aamusta iltaan tulee vettä kuten sieltä Esteri-raukan paremmasta puolesta. Päätin kuitenkin uhmata näitä ilmoja ja ostin itelleni uuden syystakin, joka on aika ohut ja pehmeää matskua eli maailman huonoin vaihtoehto sadekeleille. Seuraava käytännöllisesti järkevä ostos tuleekin aika varmasti olemaan kumisaappaat. Haluisin vaan löytää jotkut vuorelliset sellaset, sillä paikallisten varotuspuheiden mukaan talvesta on tulossa hyvin märkä eikä niinkään kylmä. Jippii. Mä oon kuitenkin niin kurkkuani myöten täynnä kaikkien valituksia säästä (josta muuten valitetaan aina, ihan sama millanen se sää on...) joten oon päättänyt vaan sopeutua, itepähän oon tänne tullut talvea viettämään. Ja parin viikon päästä pääsen loikoilemaan biitsille, joten ehkä tässä nyt vielä ne muutamat monsuunit kestää tekohymyn kanssa.

IMG_3203

Mulla on kauhea hinku tuhlata kaikki vaihtoapurahat kaikkiin kivoihin kauppoihin, jota ei kotimaasta tai saati sitten kotikaupungista Vaasasta löydy. Esimerkkeinä New Yorker, Tiger, Tally Weijl ja Primark, josta viimenen tosin sijaitsee naapurikaupungissa enkä oo siellä ehtinyt vielä pyörähtää. Mut silti. Aika hyvin oon itteni hillinny ja tehnyt vaan järkiostoksia, koska uusi laukku vanhan kulahtaneen tilalle ja se aiemmin mainittu syystakki menee vielä fiksujen ostosten listaan. Mä oon monta vuotta kieltänyt iteltäni uusien vihkojen oston, koska oon aika kova hamstraamaan niitä muka eri tarkotuksiin, ja lopulta ne kaikki pölyttyy käyttämättöminä laatikon pohjalla kun en raaski tuhria niihin mitään. Nyt kuitenkin ostin paria kurssia varten ihan ihka uudet vihkot, ja voi luoja kuin kauan mulla meni päättää minkälaiset kirjaset kelpuutan itelleni. :D Tigerin lisäksi täällä on pari eurokrääsäkauppaa, josta tekis mieli kotiuttaa vähän väliä kaikkea hyvin tarpeellista krääsää. Tässä kohtaa onneksi yleensä mukaan astuu tää saksalaisten haluttomuus hyväksyä Visa Electronia missään tai ainakaan muutaman euron ostoksia tehdessä. Mä kun en vieläkään oo tottunut tohon käteisen mukana kantoon enkä oo päättänyt avaanko saksalaisen pankkitilin vai en, niin kaikki pieni ja tarpeeton jää sitten valitettavasti kaupan hyllyille. Plaah. Tekis mieli vaan ostella, mut mun omatuntokin kolkuttaa yleensä aika lujaa jälkikäteen jos on tullu hassattua johonkin muuhun kuin oikeesti välttämättömyyksiin.

IMG_2824

Hildesheimia on myös tullut kierreltyä ympäriinsä aika ahkerasti, mutta silti tuntuu että suurin osa tästäkin kaupungista on vielä näkemättä. Koska bussilla matkustaminen on ilmaista opiskelijakortilla, aattelin joku päivä tehdä rundin ympäri kaupunkia linja-auton kyydissä. Kätevä tapa päästä kurkkimaan niihinkin paikkoihin, joihin yleensä ei tulis lähdettyä. Tykkään paljon kaikista puistoista ja oonkin instasta kyttäillyt #lovehildesheim -tägin alta yhtä kivannäköstä puistoa, johon vähän niin kuin pitäis päästä käymään. Tässä mun lähellä on yks vihertävä puistoalue, josta löytyy ton ristin lisäksi pari muutakin sotaan liittyvää muistomerkkiä. Niitä on muuten täällä tosi paljon, tai sitten niihin vaan kiinnittää enemmän huomiota. Mua on aina kiinnostanut historia ja sodan psykologiset kiemurat, joten tänne tullessani aloin heti kiinnittää huomiota siihen, miten maan surullisenkuuluisa sotahistoria näkyy täällä muutenkin kuin muistomerkkien muodossa. Tästä vois kirjotella lisää ihan omaan postaukseensa vähän myöhemmin kunhan oon päässy vielä vähän enemmän havaintoja tekemään. Kiinnostava juttu joka tapauksessa!

IMG_2780

Nyt kun täällä halpojen lentolippujen lähteellä ollaan, niin matkustushimo kasvaa ihan älyttömän suureksi. Oon harva se ilta selailemassa Skyscanneria ja Hostelworldia yrittäen päättää mihin päin seuraavaksi lähtisi. Parin päivän päästä lähden kuitenkin käymään ihan vaan Suomessa rakkaan ainejärjestöni vuosijuhlilla, joita en yksinkertasesti halunnut jättää väliin. Suomi-visiitin jälkeisille viikoille olisikin sitten suunnitteilla pikaloma täysin toiseen suuntaan hetkeksi lämmittelemään. Uudeksi vuodeksi on kesästä asti mietitty tyttöjen bilereissua, ja joululoman ajattelin muutenkin seilata paikassa jos toisessakin, täältä kun on liian helppo lähteä Euroopan maihin retkille. Myös Saksan sisäinen matkustaminen kiinnostaa, ja aattelinkin hyödyntää bundeslandin sisäisiä ilmaisia junamatkoja ihan urakalla. Hampurissa kerkesinkin jo käväistä, joten seuraavaksi Wolfsburgin outletit on ainakin kierrettävä pariinkin kertaan, ja Bundesliigaa on nähtävä kun tänne asti on kerran tultu. Näitä tehtäviä asioita luetellessa tulee jälleen kerran se fiilis, ettei viisi kuukautta riitä mihinkään ja aika vaan loppuu kesken. Hassua sinänsä, koska ennen reissua mulla oli huoli siitä, miten pitkä aika lukukausi on ja mitenhän mahdan selvitä niin kauan poissa kotoa. Nyt on ajatusmaailma vähän muuttunut. Mutta ehkä tää vaan johtuu siitä mun salaperäsestä taidosta, josta oon hyvin ylpeä - osaan aina nauttia jokasessa elämäntilanteessa olemisesta. Mulla oli hyvä kotona tutussa arjessa, ja tällä hetkellä mulla on parempi ulkomailla viilettämisessä. It's all about your attitude. Ja joka kerta muuten lentodiilejä selatessani mietin, että tää on paras tapa kuluttaa rahansa. Ehkä jopa parempi kuin ne Wolfsburgin outletit.

IMG_3213

Näin rahankäytön priorisoinnin jälkeen mun on kuitenkin pakko esitellä vielä tämä. Kotiutin Hollisterin myymälästä jotain pehmeää ja lämmintä, ja joka kerta tota hypistellessäni oon vaan tyytyväisempi ostokseeni. En ees peilannut ollenkaan sovittaessani tätä neuletta, koska se vaan tuntu päällä heti niin ihanalta. Ja löyty aletangosta, eli menee vielä jopa järkevien ostosten listaan. Jes. Kunnon ruskan ja tuikkukynttilöiden puuttuessa tähän kääriytyminen on oikein hyvä tapa toteuttaa syksyä ja myös sitä kohta täälläkin alkavaa talvea!